T: Päivä 3 - Rakkaus

Luoja, miten kaunis olitkaan tänä iltana puhelimessa.

- Sacha Guitry-

Monesti sekä nuoret että vanhat ihmiset sanovat, että sen Oikean löytäminen tai rakkaus ensisilmäyksellä ovat vain kliseisiä, hörhöjen keksimiä juttuja. Toisaalta taas, tiedän, että maailmassa on ihmisiä, jotka uskovat tähän, mutten vain ole vielä sattunut tapaamaan ketään, joka olisi tosissaan tästä asiasta. Okei, saatan itse kuulua tähän hörhöt-ryhmään, kun sanon, että uskon aika luottavaisestikin sielunkumppanuuteen, tosirakkauteen ja kaikkeen tähän. Ja myönnän uskovani siihen, että jokaiselle on tarkoitettu joku toinen ihminen, jonka kanssa jatkaa matkaa. Mutta silti herää kysymys: kuinka käy, jos nämä kaksi ihmistä ei koskaan tapaa toisiaan? Tai jos toinen kuolee ennen aikojaan, ja se toinen jääkin yksin, eikä koskaan löydä sielunkumppaniaan?

Toissa vuonna, kun aloitin 'täydellisen kirjoittamisen', kirjoitin aluksi pelkkiä romanttisia rakkausnovelleja. Nyt selailessani niitä, alkaa pakostikin naurattaa: kuinka paljon ihminen voikaan muuttua alle kahden vuoden sisällä! Lukiessani niitä kermaisia novelleja, kysyn itseltäni, kuinka olen joskus voinut näyttää uskomukseni tosirakkauteen niin? Novelleissa päähenkilöt tapaavat aina yllättäen ja odottamattomissa tilanteissa, joka voisi olla tosielämässä kaukaa haettua. Lisäksi... päähenkilöt/rakastavaiset ovat aina mies ja nainen.

                                                     Ainoa tapa levittää onnellisuutta
                                                          on jakaa se jonkun kanssa.

Vaikka itsekin toivon löytäväni itselleni oman 'unelmien prinssin', en inhoa tai vastusta mitenkään, jos mies rakastaa miestä tai nainen naista. Eihän rakkaus katso ikää, sukupuolta tai rotua. Parikymppinen voi ja saa rakastua nelikymppiseen ihanuuteen, Täykkäreiden Bob rakastui Leehen, eikä eläinrakkaus olisi välttämättä niin kummallista: voihan chihuahua rakastui isoon ja rotevaan dobermanniin... vai voiko? Yksinkertaista, eikö?

Viimeksi juuri eilen naureskelin ittekseni, että eikö Mikael Agricola tai joku muu suomen kielen isä tai äiti voinut keksiä yhtään parempaa lausetta tai ilmaisua rakkauden ilmaisemiseksi kuin "Minä rakastan sinua". Muilla kielillä se on paljon kauniimpi ja jopa helpompi! "I love you" on lyhyt ja ytimekäs, mutta sen sanominen merkitsee paljon. Ranskan "Je t'aime" on kaunis, mutta silti simppeli. Espanjan "Te quiero" muistuttaa italian ja ranskan kieltä, mutta silti tuo mukaan omaa persoonallisuuttaan. Mutta miksi me suomalaiset saimme liian pitkän lauseen sanoaksemme, kuinka paljon välitämmekään toisesta! Ei kai ole ihme, kun emme sitä latele päivät pitkät toisillemme?

Muistetaan aina se, että ei tarvitse rakastaa aina vain jotakuta: rakastetaan myös jotakin, kissoja ja koiria, äitiä, isiä, isovanhempia, kesää, jäätelöä ja kakkuja... ja etenkin ystäviä!;)

Älä valitse rakkaudessa sitä, jonka kanssa pystyt elämään,

valitse se, jota ilman et voi elää.