ei kukaan halua olla vankina ikuisesti

T: AVAUTUMINEN! Tuntuu taas, että oon ollut taas liian kauan hiljaa. Liian kauan.

 

Ymmärsin vähän aikaa sitten oikeasti syyn siihen, miksi pidän linnuista niin paljon. Syy on oikeastaan aina ollut mussa itsessäni, mutta mulla on mennyt aikaa vaan sen nimeämiseen. 

Oon aina pitänyt jollakin tapaa hassuna sitä, että tanssiope kutsuu mua 'kolibriksi'. Tanssiessa olen kuulemma herkkä, aistillinen ja lennokas. Tanssi on kirjoittamisen ja piirtämisen lisäksi yksi keino, jolla oikeasti pystyn ilmaisemaan itseäni. 

Puhuminen on yksi keino myös, mutta syy siihen, miksi en taas puhu niin hirveästi on se, että oikeasti oon tosi ujo sellaisessa porukassa, jossa mua ei niin paljoa arvosteta, hiillyn, kun rupeaa vituttamaan tai viimeisenä piikkinä on se, että alkaa itkettämään.

Vaikka oonkin hieman sisäänpäin kääntynyt, herkkä, ujo ja aistillinen, oon myös erittäin ulospäin suuntautunut, puhelias, iloinen ja luova. Ajatus on siinä, että pystyn itse säätelemään sitä, miten paljon haluan antaa itsestäni muulle maailmalle. 

"Ei kukaan halua olla vankina ikuisesti" viittaa juuri tähän ajatukseen. 

Koko elämäni ajan olen ollut hiljainen ja ujo, koska totta tosissani olen kasvanut jopa hyvinkin voimakastahtoisten ja temperamentisten ihmisten kanssa. Kirjoitan siksi, että saan välillä avauduttua kerrankin niin, että joku ymmärtää. Minun tapauksessani paperi ja oma mieli ovat ne, jotka oikeasti ymmärtävät. Kirjoittaminen vaikeista asioista auttaa myös selviämään niistä. Luon paperille ajatuksia siitä, kuinka tulisi toimia ja kuinka ei. Päiväkirjani on kärsivällisempi kuin yksikään ihminen - se ei tuomitse, vaikka selittäisin turhanpäiväsiä asioita, vaikka ainoastaan valittaisin tai sepittäisin sokeita haaveita tulevaisuudestani. 

Onneksi elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa pystyn puhumaan. He ovat myös niitä, ketkä haluavat minun kirjoittavan. He pyytävät minua kirjoittamaan niistä asioista, joita en pysty sanomaan ääneen. He tietävät, mitä ja kuka olen. He uskovat. Ja ovat.

                    

Linnut kuvastavat minulle tätä kaikkea. Ja kaikista tärkeimpänä: minua ja elämääni. Mielestäni tarinat rumasta ankanpoikasesta ja Notre Damen kellonsoittajasta heijastavat ajatuksia, jotka liittyvät minuun. Olen aina ollut jokaisessa porukassa se, joka on se erilainen. Se, johon turvaudutaan. Se, joka ei tee mitään typerää, vaan sen, jonka parhaaksi näkee. Se, joka näkee kaikissa sen, mitä he eivät sillä hetkellä näe. En halua olla millään tavalla itsekäs kirjoittaessani näin. En kuvittele, että olisin ketään parempi. 

Olen kyllästynyt olemaan kaikille se kiltti tyttö. Tahtoisin kerrankin olla jotain, mitä ei ole painettu minuun. Joillekin on maailman loppu, jos kerran kiroilen, huudan, kerron mielipiteeni, joka on toisia vastaan, tai uskallan olla rento ja omantieni kulkija. Olisin onnellinen, jos en olisi vienyt itseäni suorittamiseen asti. Jos en olisi koskaan haaveillut uudesta minusta. Jos saisin vain antaa mennä muita ajattelematta. Tahtoisin valvoa todella myöhään. Tahtoisin kiroilla, jopa nyt. Tahtoisin maistaa alkoholia ja ehkä jopa olla pienessä huppelissa. Tahtoisin olla kuin joku muu nuori, jolta ei odota niin paljoa kiltteyttä. Tahtoisin olla vapaa näistä kaikista asioista, jotka vellovat ympärilläni. 

Jo pikku tyttönä olen kohdannut vaikeuksia. Jo kuusi vuotiaana halusin tietää asioita biologisesta isästäni. Sain niihin vastauksen. Se ei kuitenkaan riittänyt ympärilläni oleville ihmisille. Jotkut eivät ymmärtäneet, että sen enempää en haluaisi tietää, ja itse kysyisin, jos halu iskisi. Ongelmana oli kuitenkin aina se, että mikään ei riittänyt. Se, etten mielelläni puhu asiasta, johon en pystynyt vaikuttamaan, on jollakin tapaa käsittämätöntä joidenkin mielestä. Mielestäni haluttomuus ei ole väärin. Itse en ole niihin asioihin koskaan saanut osaa puuttua kuin vasta nyt, kun ymmärrän. Jos oikeasti olen viime vuosina niin valtavasti henkisesti, enkä siltikään ole vielä sujut ajatuksieni ja arvojeni kanssa, kuinka kukaan voi vaatia minulta niinkin vaikeaa päätöstä jostakin  kuin päätös siitä, mitä haluan toiselta biologiselta puoleltani? 

               

Se, että olen hiljainen, ei tarkoita sitä, ettenkö olisi vahva. Uskokaa pois, olen vahvempi kuin moni muista hiljaisista. Se, että ajattelen paljon ja syvällisesti, on osa vahvuuttani. Niin saan käteeni köyden, jonka uskon pelastavan minut vaikeimpina päivinä. Se, että olen aito minäni, kantaa myös pitkälle. Olen näyttänyt monille minut ja saanut otteen monista käsistä, joista en halua koskaan irroittaa otettani. Jos jossakin vaiheessa joudun päästämään irti, menee aikaa ennen kuin vahvistun entisestäni. Kädestä irrottaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että unohtaisin. Näitä tiettyjä ihmisiä en koskaan tule unohtamaan. 

Koska valitsen aina tietyn hetken, jolloin avaudun oikein kunnolla, olen välillä niinä hiljaisina hetkinä oman elämäni vanki ennen kuin kerron itsestäni jollakin tapaa. 

Linnut eivät koskaan ole oman elämänsä vankeja. Ne saavat lentää vapaana. Ne katselevat tätä kaikkea hullua maailman menoa, mutteivät koe sitä itse. Ne ovat vapaita ollakseen oma itsensä jokaisessa hetkessä. 

Tämä on oma tavoitteeni. Viime päivinä olen antanut hetken viedä. Olen huutanut, itkenyt, nauranut ja hassutellut aina, kun siltä tuntuu. Olen myös osoittanut sen, etten ole heikko tai edes viaton, mutta selviän taistelemalla.

Tunnen olevani etuoikeutettu monellakin tapaa, siksi haluan auttaa ja oikeasti tehdä oikein kaikkia kohtaan. Toivon, että minua kohdellaan niin kuin minä kohtelen muita. 

Näin päätän avautumiseni. Toivottavasti tämä herätti ajatuksia, ja otan mielelläni vastaan kysymyksiä ja teidän mielipiteitänne asioista. Lisäksi haluan kaikkien tämän tekstin lukijoiden muistavan sen, kuinka tärkeitä olette jollekin. Kukaan ei ole yksin. Jokaisella on joku. Joku, joka uskoo. Kannustaa. Pitää kädestäsi. On.