T: Päivä 10 - Viimeinen päivä

Tää se nyt on. Niin kuin A jo kertoilikin, peruskoulu ja Peltola on nyt hyvästelty. Ajattelin nyt loman ja peruskoulun loppumisen kunniaksi julkaista sen mun puheen luettavassa muodossa. Vaikka olinkin muuttanut satoja kertoja sitä ja jännittänyt, kevätjuhlassa kaikki meni paremmin kuin olin ees suunnitellut, ja kiitosten määrä oli kaikilta tosi suuri! Ja oikeasti nautin puhumisesta kaikkien edessä:) Nyt on vaan jo ikävä.  P.S Valitettavasti tää postaus on täysin kuvaton, koska meiltä on kuulemma loppunut kuvien lataustila.. mitä lienee tarkoittaa.




Hyvät oppilaat, opettajat, vanhemmat ja muut paikallaolijat... erityisesti me ysiluokkalaiset.

Kuvitella, että se on kohta ohi. Pian kävelemme ulos päättötodistus kädessämme ja luultavasti hymyilemme. Yhdeksän vuoden koettelemus on poissa ja olemme vapaita omalle elämälle. Saamme uuden lähtöruudun, jonka jälkeen lähdemme rakentamaan itseämme ja tulevaisuuttamme pala palalta. Kuljemme vastoinkäymisten ja ongelmien luo, mutta jatkamme kuitenkin matkaa. Matka jatkuu kauan, uhmaamme painovoimaa omilla tavoillamme, sekä oikeasti elämme niin kauan, kunnes on pakko irroittaa ote tästä kaikesta.

Luultavasti meiltä kaikilta on joskus kysytty sukujuhlissa, miksi haluamme tulla isona. Tarhaikäisenä saatoimme puhua supersankareista, rokkareista tai jopa viidakkomiehistä. Ala-asteella olimme jo hieman realistisempia, mutta silti mietimme nyt, mitä ihmettä ollaan joskus sanottu. Vastauksena saattoi olla palomies, ompelija tai jopa minun tapauksessani eläkeläinen.

Nyt yläasteella ei ole niinkään kysytty, miksi haluamme tulla, vaan enemmänkin, mitä haluamme seuraavaksi. Siihen on aika helppo vastata, mutta valintamme vaikuttaa nykyisin myös tulevaisuuteemme. Siksi yleinen vastaus on ollut monella emmä tiiä. Vastaus on ihan riittävä. Nyt ei ole aika tehdä raskaita päätöksiä, vaan virheitä. Mennään väärään junaan ja päädytään jonnekin, ihastutaan, mietitään syvällisiä, koska sitä ei tarvitse opiskella, muutetaan mieltä monta kertaa, koska mikään ei ole pysyvää.

Tehkää mahdollisimman monta virhettä nyt, ja sitten, kun joku joskus kysyy, mikä haluamme olla, meidän ei tarvitse heittää mitään vastaukseksi - kyllä me tiedämme.


Välillä sitä tuntuu, että joku muu yrittäisi hallita elämäämme. Tarhaikäisenä äiti käski meidän hymyillä ja kiittää, jotta loisimme jo silloin yhteyden muihin ihmisiin. Ala-asteella meille selvisi oikean ja väärän ero. Eteemme tuotiin ne asiat, jotka olivat oikein ja ne, jotka olivat väärin. Poikkeuksia ei ollut ja meidän täytyi vain tottua tilanteeseen. Yläasteella oikean ja väärän ero taas hämärtyi, aloimme uhmaamaan kaikkea ja lopulta meidät ahdettiin nurkkaan. Meille sysättiin äkkiä vastuu itsestämme. Siinä tilanteessa moni varmasti ajatteli: YLÄASTE ON ELÄMÄNI KAUHEINTA AIKAA. Pelkoamme ruokittiin ja pieninkin positiivisuuden hippu yritettiin viedä meiltä. Entä jos olisimme päästäneet sen irti? Olisiko kaikki kadonnut?

Ahdistettuina nurkkaan olemme häviäjiä. Tunnemme itsemme nöyryytetyiksi ja pieniksi. Mietimme, miksi emme antaneet itsemme loistaa tähtihetkinä? Miksi seisoimme paikallamme silloin, kun olisi pitänyt siirtyä eteenpäin? Miksi loimme ympärillemme kuoren, eikä kukaan näe sitä, mitä oikeasti olemme?

Onnistumisten kautta meistä kuitenkin tulee voittajia. Voittajien elämä ei ole aina tai koskaan mennyt niin kuin he olisivat halunneet sen menevän. Voittajat ovat nousseet jostakin pohjalta ja aloittaneet alusta. Voittaja on oma itsensä, suojelee, tavoittelee sekä toteuttaa unelmiansa. Hyvin usein voittajiahan ovat häviäjät, jotka päättivät yrittää vielä kerran.

Meillä yseillä Peltola kuului elämäämme nyt kolmen vuoden ajan. Jos pelasimme korttimme oikein, loimme itsellemme ikuisia ystäviä, onnea ja tasaisuutta, mielipiteitä ja vastalauseita.. ja mitä tärkeintä: omaa tulevaisuutta. Kun syksyllä näytämme täyskätemme, ymmärrämme jokainen olevamme jollakin tapaa voittajia... ihan jokainen. 




Monien ajatuksien jälkeen olen ymmärtänyt seuraavaa: sellaista ei ole kuin aikuinen. Olen kuitenkin kuullut, että on mahdollista aikuistua, mutta kukin aikanaan. Sitä jatkaa matkaa, muuttaa pois kotoa, perustaa perheen, tekee epämieluista tai unelmiensa työtä, mutta epävarmuus, pelko ja kaikki samat vanhat haavat kasvavat kanssamme. Sitä tulee isommaksi pidemmäksi ja vanhemmaksi, mutta silti sitä on yhä sama lapsi, joka juoksentelee leikkikentällä ja yrittää sopeutua joukkoon.

Ilman vanhempia, joita uhmata, rikomme omia sääntöjämme. Saamme raivareita, kun asiat menevät pieleen. Kuiskimme salaisuuksia parhaiden ystäviemme kanssa. Etsimme lohtua sieltä, mistä sitä ei voi löytää. Toivomme vastoin järkeä ja kokemusta. Lasten tavoin, me nuoretkaan emme luovu toivosta. 


Ennen yritin aina ajatella kypsästi. Yritin olla tekemättä samoja virheitä kuin vanhempani olivat tehneet. Yritin kasvattaa itseäni ja valmistautua tulevaan. Suoraan sanottuna se, jos mikä, on typerää. Jos aina yrittää päteä asioissa, tekee aina kaikkensa pienimmänkin asian eteen ja uskottelee itsellensä pystyvänsä vielä parempaan, lopputulos on tämä: unohdat oikeasti elää. Kuvittelet eläväsi tekemällä oikein. Teet ylimääräistä työtä, koska kuvittelet hyvittäväsi jo käytetyn ajan. Kuvittelet, että pystyt muuttua vielä paremmaksi ihmiseksi, mutten huomaa sitä, että olet parhaimmillasi juuri nyt.

Sana 'kiitos' ja kannustamine auttavat meitä kaikkia jaksamaan pidemmälle kuin esimerkiksi pelkkä huono palaute. Koulussa meille on opetettu perustaitojen lisäksi myös palautteen antamista. Palaute kuitenkin on annettava rakentavana, jotta siitä saisi halun oppia ja kehittyä. Niin opimme kunnioittamaan toisiamme. Kiitämme silloin, kun joku on tehnyt jotain pientäkin eteemme. Mistä kaikesta voimme siis olla tällä hetkellä kiitollisia?
Miten olisi nämä...
Kiitos siitä, että ymmärrän eläinten oikeuksia ja olen kasvissyöjä?
Kiitos, että arvostan epätäydellisyyttä ja ihmisyyttä?
Kiitos, että vihdoin ymmärsin sen, kuinka paljon vanhemmat oikeasti uhraavatkaan eteemme?
Kiitos siitä, että tarvitsemme ympärillemme muita ihmisiä?
Kiitos siitä, että meillä on mahdollisuuksia, emmekä jää ilman tätä kaikkea?

Itse olen kiitoksen velkaa monelle.
Kiitos Sonjalle ja Sussulle, jotka näyttivät, mitä se vahvuus oikein on.
Kiitos upeille opettajille, jotka onnistuivat opettamaan meille oppiaineiden lisäksi myös sen, kuinka loistaa omana itsenään.
Erityiskiitos äikän opelleni Annikalle siitä, että jaksoit kannustaa ja tukea ihan tähänkin päivään saakka.
Kiitos rakkaille sekopäille.
Kiitos tästä hetkestä.

Kaiken tämän lisäksi jäämme ikävöimään Peltolaa. Tulemme muistamaan tämän koulun pätevät opettajat ja rehtorin, isot käytävät ja hieman halkeilevat seinät.. ja etenkin omat kokemukset. Peltola tulee luultavasti olemaan monelle se paikka, josta löysi oman itsensä.

Nyt siis me kuitenkin jatkamme matkaa. Matkalla aikuisuuteen opimme luottamaan itseemme ja ottamaan vastuun omasta elämästämme. Katsomme luottaen tulevaisuuteen ja kohtaamme rohkeasti vastoinkäymiset. Olemme maailmalle vain joku, ja jollekin koko maailma. Emme unelmoi elämäämme. Elämme sitä. Opimme vaalimaan rakkautta ja hoitamaan ystävyyttä. Uskomme sydämessämme hyvyyteen elämän tarkoituksena. Haluamme täyttää tehtävämme.

                          SINÄ OLET TÄRKEÄ. ONNEA MATKAAN!

 Kiitos.