Oon kuullut monta kertaa, että oon kypsempi ja jollakin tapaa fiksumpi kuin monet muut viisitoistavuotiaat.
En todellakaan pidä itseäni mitenkään erikoisena tai edes poikkeuksellisen lahjakkaana. Johtuukohan tää mun vaatimattomuudesta tai siitä, etten halua herättää huomiota.
Silti oon kaikesta mun vastusteluista huolimatta saanu jonkinlaisen maineen. Oon erittäin yritteliäs ja ajattelevainen (välillä suoraan sanottuna liiankin). Kouluasioissa mut tunnetaan sinä "tunnollisena tyttönä", joka tekee aina kaikki asiat täysillä ja välillä liiankin tarkasti. Mulle on monta kertaa sanottu, että älä väsytä itteesi loppuun. Uskon aika vahvasti, että mun menestyminen johtuu siitä, että mä haluan ja yritän. Jo pelkkä halu oppimiseen pystyy motivoimaan aikas hyvin.
Kirjoittaminen ja puhuminen eivät kuulu "halu oppia"-kategoriaan. Jostakin syystä niistä on tullu mulle erittäin tärkeitä. Vaikka kirjoitankin todella paljon vapaa-ajallakin, en usko siihen, että onnistun ihan joka kerta, kun on kyse kirjottamisesta tai puhumisesta. Voi olla, että ne on juuri niitä asioita, jotka on mun 'erikoislahjakkuuksia', mutta toisaalta taas aattelen, että ne on tullu myös geeniperintönä äidiltä.
Pidän itteeni liiankin etuoikeutettuna. Vaikka osa asioista onkin kiinni omista valinnoista, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Mun elämässä ei oo koskaan käyny mitään isoja muutoksia tai vastoinkäymisiä, joihin mun ois pitäny sopeutua erityisen vahvana. Pari mun ystävää on kokenut paljon pahempaa, esimerkiksi menettänyt jomman kumman vanhemmista tai rakkaan lemmikin. Mä en ole koskaan kokenut mitään niin raskasta varsinkaan näin nuorena. En pysty edes asettumaan sellaisen ihmisen tilalle, joka on menettänyt jotain niin tärkeää. Kuinka siitä voi selvitä? En usko, että on väärin tuntea itsensä etuoikeutetuksi, sillä ehkä se vain auttaa tuntemaan empatiaa. En koskaan halua unohtaa toisia ihmisiä ja muuttua liian itserakkaaksi, koska siinä vaiheessa ystävyyden perussäännöistä katoaa. Pyrin ihan joka päiväisessä elämässäni toteuttamaan sen "kohtele muita ihmisiä niin kuin haluaisit heidän kohtelevan sinua"-kohdan. Vaikkei tämä ole juurikaan toteutunut, uskon ihan itseni vuoksi, että jonakin päivänä siitä palkitaan. Kyvyllä tuntea, mitä toinen tuntee, ja asettua toisen asemaan pystyy avartamaan omaa näkemystään elämästä ja maailmanmenosta.
Positiivisuus. Se on ehkä yksi tärkeimmistä asioista, joka kantaa minua pitkälle. En koskaan halua unohtaa kaikkea sitä, mitä olen tähän mennessä kokenut, nähnyt ja tuntenut. Ja uskon selviäväni pitkälle, kunhan vain muistan kaiken tämän. Ei tätä kaikkea olisi koskaan tapahtunut, jos siitä ei olisi hyötyä tulevaisuudessa. Olen saanut paljon apua ja tukea aina silloin, kun sitä tarvitsen. Avunpyytäminenkin on mielestäni tärkeä taito, jota kyllä tulee tarvitsemaan.
Olen saanut paljon hyvää. Mutta en ole saanut sitä kaikkea hyvää, pelkästään seisomalla ja käskemällä. Suurimman osan eteen olen tehnyt työtä, ja jopa oikeasti ansainnut sen. Totta kai muidenkin ihmisten lailla, en ole mikään Neiti Täydellinen. Enkä halua, että minua pidetään täydellisenä. Se on ehkä kaikista loukkaavin asia, jonka minulle voi sanoa. Vähän aikaa sitten loukkaannuin siitä sen verran, että olin paniikissa ja selitin asian. Olen joskus tehnyt ihan kauheita, joita en voisi enää tehdä missään tapauksessa, ja ne asiat kaduttavat minua todella paljon. Mutta ehkä olen kuitenkin oppinut niistä.
Heti, kun opin tarttumaan hetkeen ja unohtamaan turhat, yliliioittelut asiat, uskon, että pystyn lentämään. En kirjaimellisesti, vaan niin, etten unohda. Niin, että ne muistot ja opit säilyvät kanssani ikuisuuden. Ja niin pystyn jossakin vaiheessa opettamaan niitä muillekin. Ja sitten olen valmis.
"Lennän lailla linnun. Näen hyvää. Näen pahaa. Näen riitoja. Näen sovinnon. Näen ylisepursuvaa rakkautta. Sama rakkaus on se, jota olen saanut osakseni. Samaa rakkautta haluan antaa muille."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti