HYVIN USEIN VOITTAJIA OVAT HÄVIÄJÄT, JOTKA PÄÄTTIVÄT YRITTÄÄ VIELÄ KERRAN
Sananlasku "Etiäpäin, sanoi mummo lumessa" viittaa juuri siihen, miten elämä koettelee meitä. Se opettaa, ettei voi jäädä paikoilleen, vaan aina tulisi löytää keino päästä eteenpäin. Se myös sytyttää korvan takana toivon: mitä, jos tuleva onkin valoisampaa kuin nykyinen elämä? Sananpartta voi pitää elämänohjeena juuri siksi, koska se kertoo ja kannustaa ihmisiä jatkamaan matkaa niin pitkälle kuin vain on mahdollista. Jonakin päivänä saamme sen palkinnon, jonka eteen olemme valmiit antamaan kaikkemme.
Päästäkseen eteenpäin on ihmisen jätettävä unohtamisen arvoiset asiat taakseen ja käännettävä eteensä uusi puhdas sivu, jolle alkaa rakentaa elämäänsä pala palalta ja täydessä rauhassa. Menneiden unohtamiselle ja uuden sivun kääntämiselle loistava aika on uusi vuosi.
Mielestäni on maailman ihanin hetki, kun saan odottaa pakkasessa joulukuun viimeisenä päivänä kellon lyöntien kulumista ja viisarien raksahtamista nollille. Sen hetken koitettua kuuntelen ilotulitteiden räiskeitä ja tiedän sen hetken vihdoin tulleen: tästä alkaa minun vuoteni.
Mitä elämä siis on? Elämä on eteenpäin kulkemista, vahvistumista. Se on ilonaiheiden etsimistä ja turvallisuuden tunteen luomista. Elämä, joka on meille annettu, on niin arvokas, että aivan varmasti sen menettäminen pelottaa monia. Mutta siihen pelontunteeseen ei voi takertua: kun kerran jäät seisomaan paikallesi, et saa aikaa aivan heti kiinni. On vain tämä hetki. Elämä ei ole ne päivät, jotka ovat menneet, vaan ne, jotka muistamme.
Ahdistus on aina välillä oman eteenpäin kulkemisen tiellä: pelkään matematiikan ja fysiikan kokeita, sillä silloin niitä tehdessä paljastan surkeat laskutaitoni ja ymmärtämättömyyteni. En haluaisi kohdata sitä, niin kuin en halunnut mennä vaarini hautajaisiin. On vain niin henkisesti raskasta saattaa oma vaari, joka kuitenkin oli rinnallani, viimeiselle matkalleen. Vaari oli mukana elämäni menossa, ja piti minua aina omana lapsenlapsenaan, vaikken sitä biologisesti ole.
Nykyisin hautajaiset ovat niin kamalan ahdistavia juuri siksi, koska tiedän, etten tule näkemään saatettavaa ihmistä enää koskaan. Tiedän sen kyllä, mutten pysty ymmärtämään. Sydämeni ei unohda.
Tänä vuonna aion taas kääntää katseeni "minun vuoteeni": aion yrittää unelmani toteuttamista, jonka haluaisin toteuttaa päivä päivältä yhä enemmän. Aion pitää uudet rakkaat ystäväni lähelläni, ja aion vilkuttaa heille, jotka lähtevät kauemmas. En aio päästää irti ihanista ekaluokkalaisista, joiden kädestä olen juuri saanut kiinni, ja jotka ovat juuri saaneet osan minusta itselleen. Aion elää, koska tiedän monen enkelin valvovan matkaani pilvien päällä. Koska tiedän elämän kannattelevan minua, miksi pelkäisin? Minulla on järkeä, turvaa ja ilonaiheita elämässäni. Minulla on vielä monta, monta vuotta aikaa levittää siipeni ja lentää valkoisin siivin, niin kuin joutsen.
KUN YKSI ONNEN OVISTA SULKEUTUU, TOINEN AUKEAA. ME VAIN TUIJOTAMME NIIN KAUAN SULKEUTUVAA, ETTEMME NÄE SITÄ TOISTA, JOKA ON MEILLE AUENNUT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti