T: Etiäpäin, sanoi mummo lumessa osa 1

Istut hiekkalaatikon reunalla ja hypistelet kurahanskojasi, joissa lukee sinisellä Rukka. Hetken ajan mieleeni palaavat muistot hiekkalaatikkoleikeistä naapurin pojan kanssa, ja ajatus siitä, miltä sinusta rukasta mahtaa tällä hetkellä tuntua. Kyykistyn eteesi ja lasken käteni polvellesi. Vaikka istutkin siinä edessäni kädet tiukasti puuskassa, et vedä sitä pois.

"Mä en tahdo, että sä lähdet", sanot ja käännät suuret siniset silmäsi omiini. Hipaisen poskeasi ja hymyilen. "Voi Tinja. Usko pois, en mä haluaisi edes lähteä. Mutta hyvä puoli kuitenkin on se, etten mä lähde kokonaan." "Etkö?" "En, mä tuun käymään täällä joka viikko ihan vaan teidän takia." "Lupaaksä?" "Joo, lupaan."

Tartut käteeni ja kävelemme pois pihalta ulkohousujesi kahistessa askelten mukana. Ja minä pidin lupaukseni.

ELÄMÄ KANNATTELEE SEN RINNALLA KULKIJAA

Pienestä pitäen olen joutunut tekemään asioita, jotka olisivat voineet olla mieleisempiäkin. Viiden vanhana itkin säälistä, kun näin pehmolelujeni pyörivän märkinä hurjaa vauhtia pesukoneessa. Kuuden vanhana jouduin antamaan äidille aamupalaksi kylmää nakkikastiketta äitienpäivänä, koska en osannut tehdä kakkua. Yhdeksänvuotiaana jouduin hyvästelemään tärkeän ystäväni, joka muutti ulkomaille. Kymmenenvuotiaana jouduin istumaan hautajaisissa itkevien sukulaisten ympäröimänä ja miettien, miksi aikuiset itkevät: kuolemanhan jälkeen pääsee taivaaseen. Kaksitoistavuotiaana en itkenyt kevätjuhlassa, koska kuvittelin olevani niin kypsä lopetettuani monen kyynelenvuodatuksen jälkeen luistelun.

Nyt viisitoistavuotiaana asiat ovat toisin, mutta kuitenkin näen niissä paljon samaa siihen verrattuna, millainen olin esimerkiksi kolme vuotta sitten. Itken salaa, koska en halua aiheuttaa sitä samaa tunnetta, jota sillä hetkellä tunnen, niille, jotka jaksavat seistä vierelläni. Itken, kun katson televisiosta Hurjaa remonttia, enkä todellakaan tiedä, miksi. Ostan kaupasta valmiskaku äidin syntymäpäiväksi, koska aika ei riitä leivontaan. Iltaisin mietin, kuinka monta tuntia saan unta, jos en nukahdakaan heti. Mietin pääni puhki, kun kuvittelen parhaan ystäväni olevan vihainen minulle. Nykyisin pelkään hautajaisia: tiedän, että siellä jokaisella on se sama tuska, jonka annan syödä itseäni sisältä päin. Se tuska raapaisee minua aina, kun vilkutan hyvästit ekaluokkalaisille.

Silti en jää paikalleni. Tiedän selviäväni kaikesta siitä, jota en millään haluaisi kohdata. Mutta en tee sitä yksin, niin kuin ei kukaan muukaan. Jokaiselle meistä löytyy tarvitsemamme ihminen ja rakkaus rinnallemme, ja se, jonka kanssa jatkaa matkaa. Yksin ei kukaan selviä, ja siksi meitä onkin luotu tänne kohisemaan miljoona kaupalla. Emme ole koskaan yksin.